12. huhtikuuta 2016

Valikoituja paloja syksyn 2016 kotimaisista uutuuksista, osa 1

Valikoimaihmisen työvuoden huippuhetket ajoittuvat syksyyn loka-marraskuulle ja kevääseen maalis-huhtikuulle, kun kustantajat esittelevät tulevan sesongin uutuuksiaan. Nyt on menossa syksyn 2016 uutuuksien esittelykierros, ja vaikka jäljellä on vielä monta antoisaa tapaamista, vastaan on jo tullut huippumielenkiintoisia kirjoja, joiden ilmestymistä tuskin malttaa odottaa!

Niihin kuuluu mm. Mikko Ylikankaan Mainio pikku sota (Atena), joka kertoo ainakin minulle aikaisemmin täysin tuntemattomasta episodista Suomen historiassa, vaikka sillä oli kuitenkin varsin kauaskantoiset ja kohtalokkaat seuraukset. Vuoden 1919 kesäkuussa Koiviston kirkonkylän edustalle Suomenlahdelle ankkuroitui Englannin kuninkaallisen laivaston osasto - virallisesti ”vierailulle”, kuten julkisesti ilmoitettiin. Tosin kun paikalle alkoi saapua yhä lisää väkeä (risteilijöitä, hävittäjiä, miinanraivaajia, sukellusveneitä, lentotukialus ja ilmavoimien satamiehinen osasto sekä tuhansia englantilaisia merisotilaita), ja opettaja Roihan perunapellolle raivattiin lentokenttä, kävi paikkakuntalaisille pian selväksi, ettei ollutkaan kyse mistään perinteisestä kyläreissusta… Vierailun perimmäinen tarkoitus paljastui, kun brittiläiset aloittivat aina lumentuloon asti kestäneet pommituslentonsa Suomen puolelta Neuvosto-Venäjälle Kronstadtin ja Petrogradin seuduille. Mainio pikku sota kertoo, miksi näin kävi ja mikä merkitys näillä pommituslennoilla oli talvisodan syttymiseen. Mitä mahtoi Koivistolla noihin aikoihin asunut 12-vuotias isoäitini moisista puuhista – vai noteerasikohan niitä mitenkään? Ei ainakaan jälkipolvelleen niistä mitään maininnut.

Toinen historiaan (ja filateliaan) liittyvä herkkupala on norjalaisen Bjorn Bergen Kartalta kadonneet (Arthouse), joka kertoo viidenkymmenen 1800- ja 1900-luvulla maailman eri kolkissa olemassa olleen, sittemmin kadonneen maan tarinan. Monet ovat kuulleet Biafrasta, Helgolandista, Schleswigista ja Tulimaasta, mutta kuka on ikinä kuullut jostain  Labuanista, Tannu-Tuvasta, Nandgaonista tai Iquiquesta? En minä ainakaan. Osa näistä maista sinnitteli kartalla kymmeniä vuosia (esim.Oranjen vapaavaltio), osan elinaika kesti vain kuukausia, kuten. ns. heimosotien aikaan lyhyeksi toviksi vuonna 1922 perustettu Itä-Karjala, jolla oli myös oma postimerkkinsä. Näiden kartalta kadonneiden maiden historiaan liittyy erilaisia ideologioita, kamppailua luonnonvaroista, suursotia ja pienempiä kahakoita. Karttojen lisäksi kirjassa on kuvia kunkin esitetyn maan postmerkeistä. Googlaamalla selvisi, että Itä-Karjalan viiden markan postimerkistä vuodelta 1922 joutuu nykyään pulittamaan kolmisenkymmentä euroa.

Kuten edelläkin on käynyt ilmi, Maailma on outo (Atena) ja historia täynnä erikoisia ihmiskohtaloita, kummallisia sattumia ja yllättäviä kohtaamisia. Tästä kirjasta historian ystävälle selviää mm. mikä on maailman salaisin osoite, kuka oli Yhdysvaltain keisari ja että Hitler oli lähes koko toisen maailmansodan ajan kokaiinipöllyissä. Outoon maailmaan ja sen historiaan pääsee tutustumaan myös matkaoppaan johdolla: Aikamatkaajan opas historiaan (Atena) tarjoaa nojatuolituristille aikamoisen kiertomatkan maailmanhistorian merkkitapahtumiin aina nuijasodasta Pariisin vallankumoukseen, lyhyemmistä viikonloppureissuista pitävät musafanit pääsevät vaikkapa Beatlesin keikalle 60-luvun Hampuriin. Matkaopas tarjoaa sekä käytännönläheisiä vinkkejä kohteen paikallisista tavoista, tottumuksista ja parhaista ruokapaikoista että laajempaa tietoa kyseisestä ajanjaksosta.

Olemme kuluneen talven aikana perheen kanssa seuranneet suurella mielenkiinnolla talitinttien paikoin varsin huvittaviltakin näyttäviä touhuja takapihalla, kun ne ovat hääränneet niille ruoaksi ripustettujen talipallopötkylöiden kimpussa (sikäli mikäli orava ei ole ehtinyt ensin) ja miettineet, mitä noidenkin päässä mahtaa liikkua? Onneksi tulemme saamaan siitä selvyyden, kunhan Andreas Tjernshaugenin kirjoittama Tiaisten salainen elämä (Atena) kesäkuussa ilmestyy. Siitä selviää mm. myös se, että talitintit saattavat asua vuokralaisina sinitinttien pesissä ja että niiden keltainen rinnus on samaa väriä kuin syksyiset lehdet. Luvassa on myös naapuririitoja, parinvalintaa ja mustasukkaisuusdraamoja sekä tieto siitä, mitä se ”titityy” oikeastaan tarkoittaa.


Paitsi meidän takapihalla, myös metsässä tapahtuu ihmeellisiä asioita. Puut kuulemma kommunikoivat keskenään, ne suhtautuvat tunteenomaisesti jälkikasvuunsa ja naapuriin puuvanhuksiin. Niillä on tunteet ja muisti. Ne tunnistava hyönteisen myrkyn ja saattavat varoittaa toisia puita siitä. Ainakin mikäli saksalaiseen metsänhoitaja Peter Wohllebeniin on uskominen. Hänen elokuussa ilmestyvä uutuuskirjansa Puiden salattu elämä (Gummerus) kertoo uusista puihin liittyvistä tieteellisistä havainnoista sekä tekijän omasta suhteesta puihin ja luontoon. ”Suomalaisten verenperintönä on aina jonkinlainen suhde metsään, mutta kun luemme tämän kirjan, on metsään meneminen meillekin aivan muuta kuin mihin olemme tottuneet” sanotaan kustantajan esittelytekstissä. Minä puolestani mietin kahteen kertaan, tartunko tänä keväänä enää oksasaksiin ja pyydän samalla näin jälkikäteen mitä nöyrimmin anteeksi kaikilta niiltä puu- ja pensasyksilöiltä, joita olen tietämättömyyttäni runnellut.

Tintti Uimonen
valikoima-asiantuntija
BTJ Finland Oy

18. maaliskuuta 2016

Tolkuton maailma


Ros Wynne-Jones
Sade lankeaa
Like, 2010
266 s.
Nadeem Aslam
Elävältä haudatut
Like, 2010
389 s.

Olen pitkään miettinyt kaunokirjallisuuden vaikuttavuutta. Erityisesti viime aikojen ”tolkun ihmiset” -keskustelu on pakottanut myös minut pohtimaan omaa maailmankuvaani. Yksinä apuvälineinä tutkiskelussani ovat minulla olleet Like-kustantamon viiden vuoden takaiset teokset: Ros Wynne-Jonesin Sade lankeaa ja Nadeem Aslamin Elävältä haudatut.  Wynne-Jonesin Sade lankeaa  on syvältä viiltävä kuvaus länsimaisien katastrofityöntekijöiden ja paikallisten ihmisten välisestä rinnakkaiselosta keskellä afrikkalaista konfliktia. Nadeem Aslamin Elävältä haudatut vuorostaan kuljettaa lukijan sodanjälkeiseen Afganistaniin, jossa lähes jokainen on menettänyt jotain. Molemmat teokset välittävät kuvaa siitä, mikä on yksittäisen ihmisen asema keskellä jatkuvaa katastrofia. Ihmisten kohtalot peilautuvat yhä uudestaan vasten yhteiskunnallisia reunaehtoja. Tässä on juuri kaunokirjallisuuden voima. Tiedotusvälineitten syöttämä kuva yhä uusista nälänhädistä, vallankaappauksista, kansamurhista, uppoavista pakolaislaivoista turruttaa suurimman osan länsimaisista katsojista ainoastaan sivustaseuraajiksi. Kaunokirjallisuus nostaa keskiöön yksilön, ja massojen tragediat muuttuvat yksilöiden tragedioiksi.

Myös minä muistan ikonisen Vietnamin sodan uutiskuvan. Tässä alaston pikkutyttö juoksee kivusta sekaisin yhdysvaltalaisen pommin poltettua tytön ihoa. Ajatellessani kuvaa mietin aina sitä, kuinka moraalisesti väärin sota ylipäätään on. Entä sitten? Kovin pitkiä ja syvällisiä nämä moraalipohdintani eivät ole olleet. Ehkä jokunen kymppi on kilahtanut Punaisen Ristin lippaaseen aina silloin, kun jokin suurempi katastrofi on tapahtunut.  Siksi on hyvä törmätä kirjoihin, jotka tulevat iholle. Nadeem Assimin ja Ros Wynne-Jonesin romaanit eivät päästä lukijaansa vähällä. Paradoksaalista tässä on se, että tänäkin päivänä suren enemmän Wynne-Jonesin romaanin naisten aamutakissa kulkevan sotapäällikön kohtaloa kuin esimerkiksi tuota pientä vietnamilaista tyttöä. Päällikkö ei kuitenkaan ole mikään klassinen ”jalo villi”, vaan aika tyhmän mahtaileva pikkumies. Myötätuntoni ei siis synny hänen luonteensa vuoksi, vaan siksi, että minä tunnistan hänessä ihmisen. Miten se kuuluisa Pontius Pilatuksen suuhun laitettu lause menikään?  ”Ecce homo”, ”Katso ihmistä” muuntuu kaunokirjallisuudessa neuvoksi: ”Kuuntele ihmistä”.

Kummallakin kirjailijalla on tehtävä: molemmat haluavat näyttää kirjallisuuden keinoin sen todellisuuden, missä miljoonat ihmiset elävät joka ikinen päivä. Teokset eivät kuitenkaan jää pelkiksi saarnoiksi. Molemmat ovat taitavia kirjoittajia. Tästä syystä teokset jäävät pitkäksi ajaksi vaikuttamaan lukijan tajuntaan. Minun kohdallani vaikutus on kestänyt jo viisi vuotta. Kirjojen tekijöitä ja nimiäkään en enää muistanut, mutta onneksi on olemassa suomalainen kirjastolaitos, jonka tietokannoista pystyin tietyin yksittäisin muistikuvin kaivamaan teokset uudestaan esiin. Tai jos nyt rehellisiä ollaan, niin toisen teoksen kohdalla jouduin pyytämään kustantajalta apua. Kiitos siitä! Naisten aamutakkiin pukeutunut sotapäällikkö oli huolestuttavasti kadonnut näköpiiristäni.

Jälleen länsimaat rakentavat aitoja kolmansien maiden ihmisille. Uutiskanavat täyttyvät pakolaisvirtojen kuvista. Poliitikot lupaavat parempaa tulevaisuutta Oikeille Pakolaisille. Muuhun ei länsimaiden rahkeet kuulemma riitä. Muutama tuhat pakolaista saa suomalaiset ihan sekaisin. Toiset maalaavat uhkakuvia raiskaavista muslimimiehistä, toiset uskovat lähes kaikkien tulokkaiden olevan pyyteettömiä ihmispoloja. Rajalinjat ovat valmiit niin maiden sisällä kuin valtioiden ja mannerten välillä. Mutta elämä ei rakennu rajalinjoista. Ihminen ei ole yksistään musta tai valkoinen, rehellinen tai rikollinen. Nadeem Aslamin teoksessa englantilaisen keskushenkilön taloon saapuu pahoin hakattu venäläisnainen. Nainen on tullut Afganistaniin selvittämään veljensä kohtaloa. Kerronnan edetessä selviää, että hänen sodassa kuollut veljensä on raiskannut useita kertoja päähenkilön Marcuksen tyttären, mutta lopulta pelastanut naisen kuolemalta. Sodan mainingeissa Marcus on menettänyt vaimonsa ja tyttärensä. Pientä toivoa elämään tuo tieto siitä, että jossain kaukana saattaa olla elossa Marcuksen tyttärenpoika. Marcus ja hänen amerikkalainen ystävänsä David lähtevät jokaisen - mitättömänkin - vihjeen perään etsimään poikaa. Jotta tragedia olisi täydellinen, saapuu Marcuksen kotiin myös nuori muslimi Casa. Hän on tullut lunastamaan menolippuansa paratiisiin. Tästä paratiisiin pääsystä en osaa sanoa mitään, mutta Davidin ja Casan maallinen vaellus päätyy kuoleman syleilyyn. Kaikilla näillä teoilla on syynsä ja seurauksensa. Toisenlaisissa oloissa jokainen romaanin henkilöistä olisi voinut elää ihan toisenlaisen elämän. Nuori itsemurhapommittaja Casa, sosialismia syvästi vihaava amerikkalainen David, nuori venäläissotilas Benedikt, veljeään etsivä Lara, kärsimyksen perikuva Marcus, hänen rohkea vaimonsa Qatrina ja heidän kohtaloaan uhmaava tyttärensä Zameen ovat kaikki ihmisen kokoisia.  Jos näillä ihmisillä ei ole oikeutta etsiä parempaa elämää, niin kenellä sitten?

Lähes samanlaisten kysymysten äärelle jouduin luettuani Ros Wynne-Jonesin Sade lankeaa               -teoksen. Muistan edesmenneen prinsessa Dianan voimakkaasti vastustaneen jalkamiinoja ja olen nähnyt Unicefin konserteissa kainalosauvoilla kulkevia nuoria vammautuneita. Mutta sitä en ole ymmärtänyt, mitä on elää tietoisena siitä, että vieressä olisi maa täynnä kypsiä hedelmiä, mutta nämä ovat poimittavissa ainoastaan kuoleman uhalla. Siksi sudanilaisen Adekin kylän asukkaat jättävät kylänsä lähellä olevan pientareen koskemattomaksi. Tähän elämään saapuu nuori lontoolainen lääkäriopiskelija Maria. Äitinsä kuolemaa pakoon lähtenyt nainen on yhtäkkiä keskellä nälänhätää, kuivuutta ja toistuvia verisiä heimokahakoita. Päivien kuluessa Maria kiintyy kyläläisiin, rakastuu uljaaseen Michaeliin, mutta päätyy viinanhuuruisen illan päätteeksi väärään syliin kohtalokkain seurauksin. Yön riehakkuuden väsyttämä avustustyöntekijäpari ei ole ohjaamassa lennätetyn avustuspaketin laskeutumista ja paketti surmaa Mariaan kiintyneen kouluikäisen pojan. Yksi pieni ”perhosen siivenisku”, yksi väärä valinta ja Marian elämä muuttuu peruuttamattomasti. Omaa henkilökohtaista tragediaansa Lontoosta pakoon lähtenyt Maria on nyt vastatusten paljon suuremman tragedian kanssa. Toisinkin olisi voinut käydä. Heti Adekiin saavuttuaan Maria oli kuolla vanhalla miinakentällä. Täältä hänet pelasti tämä naisten aamutakissa kuljeskeleva sotapäällikkö. Ilmeisesti me ihmiset olemme aika ohuin säkein tässä elämässä kiinni ja useimmilla meillä ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia tehdä elämästään länsimaisittain ”omannäköistä” elämää. Siksi mielestäni on moraalitonta puhua oikeista ja vääristä pakolaisista. Olisin mielelläni ”tolkun ihminen”, jos se tarkoittaa harkitsevuutta, mutta jos ”tolkkuus” on pelkuruutta ja katseen poiskääntämistä ihmisten kärsimyksestä, irtisanoudun tästä välittömästi. Meillä jokaisella ihmisellä pitää olla oikeus pyrkiä parempaan. Miksi ainoastaan hyvinvointivaltioiden asukkaat olisivat oikeutettuja tähän?

Kustantajalle erityiskiitos arvostelukappaleista,
Outi Hintikka


2. maaliskuuta 2016

Kirjastot wikimediakasvattajina



Tasa-arvoa Wikipediaan

Naistenpäivänä 8.3.2016 Helsingin yliopiston upeassa pääkirjastossa, Kaisa-talossa järjestetään Sata naista Wikipediaan -tapahtuma. Sen tavoitteena on kasvattaa eri alojen naisvaikuttajiin liittyvää Wikipedia-tietoutta. Suomen toistaiseksi suurimman Wikipedia-tapahtuman taustalla on se hämmentävä tosiasia, että palvelun suomalaisversion henkilö- ja elämäkertatietoja sisältävistä artikkeleista vain noin 18 % käsittelee naisia. Yhteistyöhön osallistuu kymmenen muistiorganisaatiota ja Wikimedia Suomi sekä tietenkin iso joukko vapaaehtoisia sisällöntuottajia. Yksi tapahtuman tärkeimmistä moottoreista on nykytaiteen museo Kiasma, joka on jo aiemmin järjestänyt Wikipedian muokkaustapahtumia.

Usko tai älä

“Wikipedia ei kelpaa tiedonlähteeksi", toteavat tuoreet korkeakouluopiskelijat usein tiedonhankinnasta puhuttaessa.  “Opettajan mukaan Wikipediaan ei voi luottaa.” Näin huonosti asiat eivät kuitenkaan ole, vaikka englantilaisittain Pisan torni kallistuu pari sadasosa-astetta enemmän (3.99) kuin italialais-wikpedian mukaan (3.97). Wikipedian joukkoistettu tuotanto on edelleen mainio strategia: asian harrastajat ja ilmiöiden tuntijat ylläpitävät sisältöjä eri puolilla maita ja mantereita ja vertaisarviointi pitää (ainakin teoriassa) huolen tietojen päivityksestä ja virheiden korjaamisesta. Wiki-yhteisö hyötyy kuitenkin myös kirjastoammattilaisten läsnäolosta: tiedonhaun ja lähdekritiikin taitajat voivat tehdä palvelusta entistä kattavamman ja luotettavamman!

Kirjaston paikka Wikipediassa?

Muistiorganisaatioiden maailma onkin osallistunut Wikipedian ylläpitoon. British Museum palkkasi joitakin vuosia sitten ‘Wikipedian-in-Residence’ -työntekijän muutamaksi kuukaudeksi (http://wittylama.com/2010/07/03/end-of-my-residency). Göteborgin yliopistokirjasto linkittää digitoidut aineistot asianomaisiin Wikipedia-artikkeleihin. Saman kaupungin yleinen kirjasto on myös ollut asiassa aktiivinen ja järjestänyt paikallisen kirjallisuustalon kanssa työpajoja, joissa on tuettu aloittelevia wikipedistejä ja tuotettu erityisesti naiskirjailijoihin liittyviä artikkeleja:
Skrivstuga för kvinnor med Wikipedia Slut på mansdominansen. Lär dig skriva, redigera och förbättra Wikipedias artiklar. Drop-in, ingen föranmälan. samarr: Wikimedia Sverige. (Stadsbiblioteket och Litteraturhuset i Göteborg. 9.10.2013. Höstprogrammet 2013)

Kirjastot eivät toki voi toimia kaikkien alojen asiantuntijoina verkkosisältöjen tuotannossa, mutta oman alan ilmiöitä ja kirjastorakennuksia koskevat artikkelit voisi yhteistyöllä ottaa alan suojelukseen. Ainakin kirjasto voisi toimia muuallakin maassa Sata naista Wikipediaan -tapahtuman kaltaisten hankkeiden kumppanina ja työskentelytilan tarjoajana. Opiskelijoiden kanssa olemme keskustelujen jälkeen yhteisymmärryksessä todenneet, ettei Wikipedian käyttö ole tiedonhankinnassa huono lähtökohta, vaikka ainoaksi lähteeksi se ei opinnoissa riitäkään. Informaatiolukutaidon harjoittelukappaleeksi se soveltuu varsin hyvin.

 ****************************************

27. tammikuuta 2016

Kameleontti, katalyytti, kumppani

Mitäpä uutta sanottavaa enää tässä vaiheessa olisi David Bowiesta! Bowie on kuollut, yhdeksäs planeetta on löydetty, Blackstar on kiivennyt Billboardin albumilistan ykköseksi. Kirjoituksissa on käsitelty Bowien vaikutus lukemattomiin muusikoihin, bändeihin ja genreihin, vaikutteet jotka näkyvät muodissa ja lavaesiintymisessä ja moninaisten artistien roolihahmojen käytössä. On puhuttu siitä, kuinka tärkeä Bowie on ollut useammalle sukupuoli-identiteettiään etsivälle sukupolvelle. 

Bowie esiintyi niin Bing Crosbyn, Marc Bolanin kuin Freddie Mercurynkin kanssa, musiikintekoon Bowien rinnalla ja seurassa osallistuivat eri yhteyksissä mm. Brian Eno, Iggy Pop ja John Lennon. Kaikki tämä ja paljon muuta on sanottu.

Mutta sittenkin. David Bowie, jonka Starman pysähdytti jo seitsemänvuotiaan tyllerön, kun biisi soi isän äänittämältä kelanauhalta. Matka Starmanista Blackstariin on juuri minun muistini mittainen: lapsuuden haaleisiin 70-luvun valokuviin sekoittuvat muistot seuraavista albumeista.

Oman elämäni käännekohtia oli vuosi 1983, jolloin olin ensimmäistä kertaa Maailmalla, au pairina Manchesterissä. Samana vuonna ilmestyi Bowien kasarimenoksi tyylikäs Let’s Dance -albumi ja rooli vaikutuksen tehneessä Merry Christmas Mr. Lawrence -elokuvassa. Jo 80-luvun alusta on peräisin Ashes to Ashes, eikä aikansa kallein video vieläkään vaikuta säälittävältä. 

Näin summasin Bowien Omat levyt -listallani Kirjastot.fi:ssä joskus 2000-luvun alussa:

"David Bowie: Hunky Dory / Young Americans / Brian Eno –albumit Low, Heroes ja Lodger. – Bowien tuotannosta on vaikea nostaa esiin yhtä ainoaa levyä. Vaikka Ziggy-albumin Starmanin muistankin lapsuusvuosilta, varsinaisesti löysin Bowien 80-luvun alussa. Tyylilajit vaihtuvat uran aikana, mutta tulkinta ja koukut säilyvät. Muutamat kappaleet saavat mielentilasta riippumatta aina kyynelehtimään ja yksi niistä on Bowien Young Americans –levyn Wild is the Wind. Hunky Dorylla puolestaan on ihania rallatuksia kuten Changes tai Oh! You Pretty Things ja Lodgerin African Night Flight on oudon hypnoottinen höpötys.” 

Lempibiisien lista on muuttunut vuosien varrella, mutta Wild is the Wind on edelleen takuuvarma itkubiisi. 

Ylivoimaisessa cooliudessaankaan Bowie ei silti vaikuttanut kompastuvan katu-uskottavuuteensa, vaan itseironia, nokkeluudet ja jonkinlainen lämmin inhimillisyys huokuu musiikista ja esiintymisistä, silloinkin kun aiheet ovat (kuoleman-)vakavia. 

Kiitos ja kumarrus, halauskin, lapsuuden, nuoruuden ja aikuisiän sankarille.  

23. joulukuuta 2015

Elämä hiljaista miestä kuljettaa

John Williams: Stoner
306 s.
Bazar

Toisille annan toiset askareet, vaan sinulta, lapseni, tahdon, että kaarisillan teet.

Jostain syystä juuri tämä lause Aale Tynnin rakastetusta runosta pyörii ajatuksissani luettuani John Williamsin Stonerin. Tämä kirja on erinomainen esimerkki kirjallisuuden - ja kaiken taiteen - monimerkityksellisyydestä. John Williamsin teos antaa lukijalle samaistumispintaa hyvin monenlaiseen pohdintaan. Ehkä tästä syystä noin viisikymmentä vuotta sitten julkaistu ja silloin vähälle huomiolle jäänyt romaani elää nyt 2010-luvulla uutta tulemistaan. Itsessään teos on hyvin perinteinen tarina yhden ihmisen elämänkaaresta. Amerikkalainen köyhä maalaispoika tekee vuosisadan alkupuoliskolla luokkaretken. Romaanin nimihenkilö, Stoner, päätyy pienen, ei niin kovin arvostetun, yliopiston kirjallisuuden apulaisprofessoriksi ja avioituu syvässä etelässä kasvaneen pankkiirin tyttären kanssa. Näennäisesti Stonerin elämä on sarja onnistumisia, mutta pohjimmaltaan tämä ei ole lainkaan sitä. Avioliitto osoittautuu onnettomaksi, myös hänen tyttärensä ajautuu epäonniseen avioliittoon, ja Stonerin keski-iässä kokema syvä rakkaussuhde nuorehkoon kirjallisuudentutkijaan päättyy olosuhteiden pakosta eroon. Ainut asia, mikä miehen elämässä on pysyvää ja ainakin osittain myös palkitsevaa, on hänen opettajantyönsä. Tavassa, miten nimihenkilö suhtautuu työhönsä, välittyy lukijalle kuva työlleen sitoutuneesta ja siihen myös pakenevasta ihmisestä. Stonerilta puuttuu kokonaan kyky - tai paremminkin - halu luoda uraa. Hänen opiskeluaikainen ystävänsä päätyy samaisen yliopiston dekaaniksi, mutta Stoner ei havittele edes oman laitoksensa esimiehen paikkaa, vaikka hän olisi ollut virkavuosiltaan oikeutettu tähän.

Vaikka romaanin perustarina on monella tapaa tavanomainen ja arkipäiväinenkin, teos on mielenkiintoinen ja monta lukemiskertaa kestävä. Romaani tuo mieleen niin Eugene O’Neill’n kirjoittamat avioliittohelvetit kuin Tsehovilaiset elämänpettymyksen kuvaukset. Synkkä teos ei kuitenkaan ole. Ennemminkin se on haikean katkera kuvaus tavallisen ihmisen tavallisesta elämänkaaresta. Sarjasta oikeita ja vääriä valintoja, tehtyjä ja tekemättömiä tekoja. Henkilöhahmona Stoner on varsin miellyttävä. Mies on hiljainen puurtaja, joka mieluummin väistyy kuin taistelee, jopa raivostuttavuuten asti.  Vain muutaman kerran Stoner on aktiivinen itsenäinen toimija. Ensimmäinen tällainen teko on se, kun hän vaihtaa oppiainettaan maataloustieteestä kirjallisuuteen, seuraavaksi hän ihastuu eräillä kutsuilla tulevaan vaimoonsa ja viimeinen tällainen itsenäinen ele on, kun hän opettajana kieltäytyy hyväksymästä erään opportunistisen opiskelijan kehnoa tutkintosuoritusta. Ensimmäinen teko johtaa miehen opettajaksi.  Seuraava teko vie Stonerin avioliittoon, jossa epävakaa aviovaimo pyörittää parisuhdekuviota, miten tahtoo tuhoten samalla heidän yhteisen tyttärensä mahdollisuudet tasapainoiseen elämään. Kolmas kerta, kun Stoner toimii aktiivisesti, on mieleenpainuva kuvaus siitä, miten ihmisten väliset vuorovaikutus- ja valtakuviot pahimmillaan toimii. Täysin moraaliton pyrkyri päihittää työlleen sitoutuneen apulaisprofessorin. Nuoren miehen kelvoton opintosuoritus hyväksytään ja ura yliopistomaailman “valeopettajana” mahdollistuu. Ei siis mitään uutta auringon alla. Ihminen on aina sama. Sukupolvista toisiin menestys lankeaa sujuvasanaisille ja terävillä kyynärpäillä varustetuille uraohjuksille.

Romaanin yksi keskeisin kysymys on se, miksi päähenkilö useimmiten väistyy? Entä mitä näistä väistöliikkeistä seuraa? Rauhaa ja tasapainoa? Itse asiassa ei kumpaakaan. Jollain tasolla Stonerista piirtyy kuva elämänpelkurista - ja siksi hänen hahmonsa tulee niin lähelle lukijaa. Oletan, että ainakin keski-ikäiselle lukijalle tulee jossain vaiheessa elämää hetki, jolloin hän miettii melko raadollisesti omia valintojaan. Siksi tämä romaani on myös niin lohdullinen. Elämästähän tässä on vain ollut kysymys. Romaanin viimeisillä sivuilla syöpään kuoleva päähenkilö antaa lukijalle synninpäästön. Tämäkin elämä, kaikkine virheineen, on ollut elämisen arvoinen. Mitä muutakaan elämä lopulta on kuin sarja muutamia oikeita valintoja ja lukematon määrä virheliikkeitä. Jos Stoner ja hänen vaimonsa olisivat osanneet olla jotain muuta, he ja heidän tyttärensä olisivat ehkä tulleet onnelliseksi. Mitä muutakaan kaksi vajailla ihmissuhdetaidoilla varustettua ihmistä olisi voinut saada aikaiseksi? Jollain tapaa jokamies Stoner on syvästi inhimillinen hahmo. Kaarisiltaa mies ei rakenna koskaan, mutta ne arkiset, “toiset askareet” hän vie kunnialla loppuun.

Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta.

Outi Hintikka

8. joulukuuta 2015

Ei urbaanilegenda vaan kaupunkitoimisto


Eilisen epätyypiliset työsuhteet ovat tämän päivän selvää kauraa. Yksinyrittäjien, etätyöläisten ja projektista toiseen vaeltavien keikka-ammattilaisten määrä kasvaa. 

Myös kirjastoissa trendi näkyy: maalla ja kaupungissa puhutaan läppärikansasta, joka parkkeeraa sähköpistokkeiden, langattomien verkkojen ja kahvitarjonnan äärelle. Vaikka työtä tekisi yksin, muiden ihmisten läsnäolo voi tuntua hyvältä. 

Osa kirjastoista tarjoaa työtilaa aktiivisesti kuten helsinkiläiset Kirjasto 10 sekä Vallilan ja Kallion kirjastot tai Kouvolan pääkirjasto. 

Kaupunkitoimistojen nimellä kulkevat palvelut kirjastoissa tarjoavat vaihtelevasti erilaisia lisäpalveluja kuten akustoivia tuoleja, jotka sulkevat ympäristön hälinän ulkopuolelle, lukittavia lokerikkoja tai hiljaisia koppeja puhelinkeskusteluja varten. 

Myös Tampereen pääkirjasto Metsoon on meneillään olevassa remontissa rakenteilla työskentelytiloja asiakkaiden käyttöön. 

Kirjasto vai keittiönpöytä?



Ei kirjastoissa työskentely toki ennennäkemätön ilmiö ole ja ainakin opiskelijat ja pääsykokeisiin lukijat ovat tuttuja kaikissa kirjastoissa. Yksityisellä sektorilla toimistohotelleja ja coworking-tiloja on esiintynyt jo pitkään. Työskentelytiloja tarjoava Hub13 linjaa blogissaan näiden kahden palvelumallin eroja näin (3):

 "Tilassa olevien ihmisten on tunnettava luonnollista yhteyttä tehdä työtä yhdessä muutoin koko hommassa ei ole mitään järkeä. Yhtä hyvin voisi valita kahvilan, keittiönpöydän tai kirjaston sen perusteella mikä on lähinnä. Ilman tilan yhdistäviä tekijöitä, ei side tilaan muodostu pitkäkestoiseksi.”

Näin varmaan onkin, mutta monelle käyttäjälle nimenomaan kirjasto on tilana merkityksellinen: se on yhteinen, julkisin varoin ylläpidetty palvelu, jossa voi kohdata erilaisia käyttäjiä. Tämän mainitsevat monet kirjastoa ainakin satunnaisesti työntekoon hyödyntävät amerikkalaiskäyttäjät (1): 

"Human connections are the main reason that entrepreneurs are drawn to coworking spaces. 
These professionals do not want to work from home or at an anonymous coffee shop; they want to develop meaningful relationships, share their opinions, and receive feedback from peers. 
The library has an opportunity to be one of those places where entrepreneurs can succeed and thrive."


Samassa Public Libraries Online -julkaisun artikkelissa (1) todetaan, että yksinyrittäjien lukumäärä on Yhdysvalloissa jo nyt 18 miljoonaa. 

Vuoteen 2019 mennessä heitä arvioidaan olevan jopa 40 miljoonaa. Siitä riittää kyllä kirjastoillekin siivunsa. Vaikka volyymi on toinen, suunta on meilläkin sama. Mitä palveluita tarjoamme, millaisille työläisille ja minkälaisilla ehdoilla?

Mikä muoto, mikä valuutta?


Olisiko meillä mahdollista soveltaa Will Shapiron PC World -lehdessä (2) esittämiä ehdotuksia, joissa kirjasto tarjoaa coworkereille työpisteen, josta käyttäjät maksavat sijoittamalla 10-20 % työajastaan opastamalla asiakkaita, vastaamalla oman alansa tietopalvelukysymyksiin, mentoroimalla kirjaston käyttäjiä?

Kolmen päivän työtilasta kirjasto veloittaisi 10 % työajasta kirjastolle, viiden päivän työtilasta puolestaan 20 %. Työpisteen lisäksi nämä kirjastoa hyödyntävät ammattilaiset voisivat käyttää myös kokoushuoneita sovitun viikkotuntimäärän ajan ja mahdollisesti myös kirjastohenkilöstön taukotiloja - tämähän toisi työyhteisöön uudenlaisia ammatillisia ajatuksia kahvitauoille! 

Aihe oli käsillä myös kuulussa South by Southwest -konferenssissa (4) aiemmin tänä vuonna:

"As the nature of work becomes more entrepreneurial and networked, public libraries are becoming a new force in coworking and collaboration. Hundreds of libraries now support cowork and mobile work spaces—leveraging place, tech and staff, according to the first study to track these trends."


Katso kirjastosaliin. Kuka teillä tekee töitä?


  1. Alvarez, Barbara: Working outside the box: meeting the needs of entrepreneurs. Public Libraries Online. 19.3.2015. http://publiclibrariesonline.org/2015/03/working-outside-the-box-meeting-the-needs-of-entrepreneurs/
  2. Shapiro, Will: Coworking at the Public Library. PC World. 13.10.2015.  http://www.pcworld.com/article/241574/coworking_at_the_public_library.html
  3. Sundell, Ola: Mitä coworking on ja miten se poikkeaa perinteisestä toimistohotellista? 21.9.2015. HUB13. http://www.hub13.fi/mita-coworking-on-ja-miten-se-poikkeaa-perinteisesta-toimistohotellista
  4. SXSW 2015. http://schedule.sxsw.com/2015/events/event_IAP38580 

2. joulukuuta 2015

Kirjallinen myrsky vesilasissa

Tämän syksyn Finlandia-kirjallisuuspalkintoehdokkuus on poikkeuksellisesti synnyttänyt melko kiivan kirjallisuuskeskustelun. Ylen aamutelevisiossa kirjallisuustoimittaja Seppo Puttonen esitti kirjailija Panu Rajalalle kysymyksen taideteoksen tekijyydestä. Tai paremminkin hän ehdotti Rajalan uusimman teoksen Intoilija tekijämerkintöihin lisättäväksi I. K. Inhan nimen. Rajala luonnehti teostaan kollaasitekniikalla tehdyksi elämäkerta- ja dokumenttiromaaniksi. Rajalan mielestä kysymyksessä ei näin ollen ollut tasavertainen yhteistekijyys. Noin neljästäsadasta sivusta ehkä kymmenes on Inhan omaäänistä kerrontaa, loput Rajalan kerrontaa kohteena olevasta I. K. Inhasta.

Hyvää tässä keskustelussa on ollut se, että ylipäätään keskustellaan tekijänoikeuksista. Nykyisten videolainaamojen ja spotifyien aikakaudella moni unohtaa tekijänoikeuskysymykset kokonaan. Opiskelijoiden ja koululaisten vuoksi tarvitaan erityisiä tekstintunnistusohjelmia, jolla mahdolliset luvattomat kopioijat saadaan kiinni, poliisi jahtaa – jos kiireiltään ehtii – nettimaailman tekijänoikeuksia rikkovaa levitystoimintaa.

Toisaalta tämä on ollut myös aivan turha keskustelu: taidehan on aina varastamista, muuntelua ja toisintoa. Mikään taideteos ei synny tyhjästä, vaan se on aina suhteessa johonkin. Omalla seinälläni roikkuu virolaisen taidemaalarin toisinto Munchin Huudosta – aitoa en olisi seinälleni halunnutkaan. Kuitenkin kiinnostuin taulusta juuri siksi, että se oli kommentaari Munchin kuuluisalle työlle. Jopa draaman kaanonin kärkidramaatikko Shakespeare pyöritteli kilpaa aikalaisensa Marlowin kanssa samoja aiheita ja lauseita, joita aiemmat kirjailijat olivat jo käsitelleet.

Tästä taustasta kysymys Rajalan Intoilijan tekijyydestä tekijänoikeusnäkökulmasta on melko epäkiinnostava, mutta kirjallisuudentutkimuksellisesti se on kylläkin mielenkiintoinen. Toivon, että joku tutkija tähän kysymykseen jossain vaiheessa tarttuisikin. Itse luin teoksen juuri tästä syystä. Halusin selvittää, kuinka valittu kerrontaratkaisu tuo lisäarvoa. Vai tuoko lainkaan? Sitä en osannut pelätä, että teokseen liitetyt lainaukset Inhan omista teksteistä olisi laitettu kirjaan vain täytteeksi. Kirjailijalla itsellään riitti sanottavaa ja näkemystä useamman sadan sivun verran. Enkä myöskään osannut pelätä sitä, että Inhalta lainatut tekstit olisivat lähinnä koristeellisesti syventämässä kerrontaa. Mitään ei ole ikävämpää lukea kuin sellaista koristeltua tekstiä, joka pyrkii olemaan syvällisempää tai sivistyneempää kuin itse asiassa onkaan. Tällaista vaaraa tuskin on pitkän linjan kirjallisuudentutkijan kohdalla.

Mietin lukiessani, mitä lisäarvoa nämä Inhan omat tekstit teokselle antavat. Tuovatko ne moniäänisyyttä? Vai monipuolistavatko nämä I. K. Inhasta piirtyvää kuvaa? Näin yhdellä lukukerralla ne eivät mielestäni tee kumpaakaan. Ylipäätään henkilöhahmona Inha jää vähän ohueksi. Kerronta piirtää miehen levottomana kuljeksijana, jolla on Tehtävä – ja ei ole. Lapsuudenperhe, ystävyys- ja rakkaussuhteet jäävät melko pintapuolisiksi.

Lukijan on ymmärrettävä sijoittaa Rajalan kerrontatyyli omaan kontekstiinsa. Kerrontatavaltaan teos lähestyy vuosisadan alun, siis 1900-luvun, tapaa kuvata ihmissuhteita. Edellisen vuosisadan tendenssimäisyys on saanut väistyä. Uudet yhteiskuntaa monella tapaa muuttavat tuulet vaikuttavat myös taidekäsityksiin. Murtuvan sääty-yhteiskunnan airuiksi tulevat yliopistoväki ja usein yläluokkaisesta taustasta tulevat taiteilijat. Kirjailijoista tärkeimpiä olivat Leinon veljekset, Juhani Aho ja vaikkapa L. Onerva. Rajalan kirjailijalaadussa on jotain samaa. Kysymys ei ole pelkästään vanhahtavasta kielestä. Ennemminkin kysymys on tavasta, miten kerronta rakentaa kuvaa keskushenkilön elämänkaaresta. Kovin psykologisen monipuolinen tämä kuva ei ole, ja alkujaan valittu kerrontapa jopa häiritseekin. Mutta taideteos on aina kokonaisuus, osiensa summa ja sitäkin enemmän. Niin on myös tämä teos. Luettuani teoksen loppuun asti päädyin siihen, että valittu kerrontatapa oli ainoa oikea tälle teokselle. Siksi myöskään nämä lnhan omista teksteistä otetut melko pitkät lainaukset eivät tuntuneet päälle liimatuilta, vaan nimenomaan tarpeellisilta. Inhan elämästä piirtyy itse asiassa aika tarkkanäköinen kuva. Miehen keskiössä on työ. Levoton veri vetää matkoille Karjalaan, Saksaan, Ranskaan ja jopa kreikkalaisille sotatantereille. Kulkua tehdään milloin polkupyörällä, milloin hevosilla tai laivoilla ja junilla. Inha on poikkeuksellisen ahkera. Ehkä siksikin, ettei hänellä ole muuta. Perhettä hän ei koskaan perusta. Mielestäni kirjaan valitut Inhan lainat ovat perusteltuja siksi, että ne avaavat lukijalle näkymän siitä työstä, mitä Inha elämässään teki. Jos jostain teosta hieman moittisin, niin nämä kerronnan muut fokalisaatiomuutokset olisi voinut toteuttaa jotenkin toisin. Kursiivilla korostetut tekstipätkät, joissa äänessä olevat vuorotellen kirjailijan veli, kirjailijan ihastuksen kohteet, ystävät, jne., ovat turhan osoittelevia ja kerronnallisesti jopa jotenkin kömpelöitä. Mietin jopa sitä, olisiko näitä tarvittu lainkaan.

Inhan elämä ansaitsi tulla kirjoitetuksi. Olen itse kuunnellut hänen matkakertomuksiaan ja miettinyt, kuinka taitava havainnoija hän on aina ollut. Sitä en tiennyt, että hänen viimeiset vuotensa rakentuivat psyykkisestä sairastelusta. Enkä myöskään sitä, että hän oli niin tuottelias kääntäjä. Jos hänen kuviensa ja tekstiensä arvoa eivät aikalaiset ymmärtäneet, jälkipolvista löytyy monta häntä arvostavaa.

Kustantajalle erityiskiitos arvostelukappaleesta.

Outi Hintikka

Edit 3.12.2015 10:15: Tekstistä korjattu kirjoitusvirheitä ja täydennetty toiseksi viimeistä kappaletta


 
Copyright 2010 Mikko Levo and Ina Westman. Powered by Blogger
Blogger Templates created by Deluxe Templates
Blogger Showcase